The tiny wrinkles at the corners of my eyes.

Minulla on kengät täynnä lunta, kun tulen sisään. Unohdan, että on talvi ja lumet sulavat lätäköksi lattialle.

Taivutan ripsiä. Sohaisen ripsiväriharjalla silmään niin, että ripsivärisutut leviävät ylä- ja alaluomelle. Kynnet ovat kirkkaanpunaiset ja reunoiltaan mustat.

Puhelin soi. Sitten soi ovikello. Soikoon.

Sovittelen jalkaani korkoja. Olen päättänyt elää vaarallisesti.
Liukastua lumella.

Deeper than the deepest Cousteau would ever go.

Maanantaiaamuna hiukset ovat takussa. Keräilen lattialle levinneitä tavaroita takaisin laukkuun. Muistikirja makaa avoinaisena sivulla, jossa lukee: 'Tiedän, että * kirjoittaa aina * <3 * eikä koskaan toisinpäin'. 

Elokuvalippuja, kuitteja, joululahjan pakettikortti, valokuva minusta vuonna 1986, kun minulla oli harmaa pyörä ja saparot. Huulipuna, huulikiiltoja, hiusharja, valopuuteri, musta rajauskynä, tulitikut, Amerikan pastilleja, Michael Ondaatjen Divisadero, matkakortti, passi, kaksi mustekynää, nenäliinoja, Meksikon tuliainen rahapussina, Paulo Coelhon Rohkeus, särkylääkettä, muistilappu. Tarpeellista ja tarpeetonta.

Mietin turhamaisia ajatuksia. Kenkiä. Rick Owensia.
Mietin myös miksi ahdistun latteuksista, särmättömyydestä ja pakkopositiivisuudesta.

Maanantaisin teen päätöksiä. Keitän teetä ja tanssin suuria ympyröitä, kun huvittaa.

I know every scene by heart.

Minulla on pakonomainen kuvitelma siitä, että mahdollisuuksiin pitää tarttua. Ja että mitään ei pidä katua. Ei edes niitä heikoimpia hetkiä. Ei niitäkään minuutteja, kun sydän syk-syk sykkii epätahtiin. 

Ensimmäinen tunne on yleensä oikea. 

Parasta on silloin, kun sisimmässään tietää, että jotain on tapahtumassa. Silloin on aamuisin levoton ja iltaisin hämmentynyt. Jokainen päivä tuntuu sunnuntailta ja tekisi mieli venytellä auringon piirtämällä valonkaistaleella. 

Kysymystä on vaikea hahmotta ensikuulemalta. Ajatukset ovat hattaraa. Silloin vastaa jotain ohi kysymyksen kuten 'milloin kaupasta saa taas tuoretta parsaa'. Eilisen tarinat pikakelautuvat.

Edward kiiltelee valkokankaalla ja näyttää jotenkin uunoturhapuromaiselta. En tiedä miksi. Minua naurattaa, kun tytöt vieressä huokailevat. 

Yhtäkkiä muistan millaista on istua autossa, kun on hämärää eikä tiedä mitä sanoa ja pitäsikö edes sanoa mitään. Sydän lyö niin, että näyttää siltä kuin kaulakorun kimalteleva kirahvi olisi elossa.

This is the half-light. See me as I am.

Mitä kuuluu?
Aina sitä samaa vanhaa, perushyvää.
Voisimmeko vain olla hetken hiljaa - hymyillä vähän ja sitten vähän enemmän kunnes alkaisi jo naurattaa.

Mitä kuuluu?
Harmaan sävyjä.
Minulla on harmaa paita. Minulla on ainakin kaksi harmaata hiusta. Tai sitten se on tämä valo.

Olen unohtanut kirjan sivujen väliin mustavalkoisia postikortteja. Kenkälaatikot ovat valkoisia, mustia tai harmaita.

Talvi on mustavalkoinen. Ja minä olen etäinen, kun en kerro mitään. Kun en paljasta. Kun pidän hykerrykset itselläni. Piilossa. Piilossa.

Värit kuuluvat toiseen tarinaan.

Too young to hold on and too old to just break free and run.

We never talked anything but clothes or the weather.

Mitään ei tapahdu. Kehittelin itselleni kenkäkuumeen. Se kestänee seuraavat kaksi viikkoa.

Miksi näinä päivinä niin monet palaavat kesämuistoihinsa? Vuoden tyhjäsisältöisimmät päivät kahlataan läpi, jotta kesällä voidaan taas huokaista kuinka kuumasti aurinko paistaa ja valokuvaaminen ei huvita, vaikka valoa riittäisikin.

Onnellisuuden paradoksi. Oma tyytymättömyyskäyräni on odotusvaiheessa. Ojentelen jo käsiäni vastaanottamaan.

I was sitting cross-legged staring at myself in the mirror, hoping to achieve a yoga-like trance.

Muistan tammikuun. Lumi on likaista höttöä kaupungissa. Iltaisin luin tiiliskiven kokoista ja painoista kirjaa; raadollisia tarinoita keskiajalta. Surullisten vastoinkäymisten ja epäoikeudenmukaisuuden keskeltä pilkahtelivat elämän yksinkertaiset ilot ja usko parempaan.

Kaipuuni mutkattomuuteen on ihan mahdoton.

Talvikengissäni on matalat korot. Ilman korkoa tuntuisi jotenkin epävarmalta. Tunne ei sovi väliaikatilaan, kun rivit kotijoukoissa ovat tiivistyneet muuriksi eikä kutsuihin vastata.

Silti toivo kipinöi ja vallihaudan tuolla puolen loistaa valoa - tiedän, koska olen nähnyt.